..omakehulle.

Olen yllättäen ihan osaamaton tässä blogikirjoittelussa, vaikka elämässäni käytän konetta joka päivä. En siis osaa vastailla kommentteihin. Tekeeköhän se jotakin, että näpyttelen usein kännykällä tabletin tai kannettavan sijaan iltaisin ja öisin , kun Pompsu nukkuu? Jos tässä ei vaikka näy kaikki hienoudet.. Tai sitten vain olen jotenkin pihalla nykyajasta.

No, täytyypä kirjoittaa artikkeli, joka sai innoituksensa Päivin kommentista. Eli tämä ei ole suora vastaus mihinkään, mutta tällaisia ajatuksia kysymyksistä heräsi.

Mielestäni totaaliyksinhuoltajan elämä ei juurikaan eroa tavallisesta perhe-elämästä.Tosin tässä on varmaan suuria eroja, mutta jos katson lähimpien ystävieni liittoja, hoitavat naiset pääsääntöisesti perheen. Valitettavasti.

Suurin ero on tietysti siinä, että vain yksi henkilö tienaa perheessä elannon. Onneksi olen erittäin onnekkaassa asemassa taloudellisesti. Kyllä, arkea pyöritän pienillä rahoilla, mutta omaisuutta on melko paljon. En ole vaurastunut tekemällä vaatimattomasti palkattua leipätyötäni, vaan sen ohella asuntokauppaa. Pitkäjänteistä metsästystä, tinkimistä, suunnittelua, remontointia ja sitten korkeaa voittoa hakien myyntiin. Voittohaarukka on ollut suurimmillaan tasan 100 000€ ja pienimmillään 55 000€/asunto. Se on mahdollistanut tietyn rohkeuden taloudellisesti. Lisäksi tiedän perintöä olevan tulossa, mutta toivottavasti ei vielä pitkiin aikoihin. Tietynlainen riskinottaja olen aina ollut. Ehkäpä lapsen saaminen yksin ei siksi ollutkaan minulle niin vaikea juttu - ei ajattelun eikä toteutuksen tasolla. Olen tottunut suunnittelemaan ja toimimaan hyvin itsenäisesti. Myös työni on pitkälti vastuullista, vaikka toteutukseen minulle on annettu hyvinkin vapaat kädet.

Turvaverkko minulla on aina ollut hyvä. Sekä perhe että ystäväni ovat minulle läheisiä. Tosin ratkaisuni todellisen luonteen tietää vain perheeni ja neljä ystävääni perheineen. Muut ystäväni pitävät minua lähinnä yksinhuoltajana.

Silti on pakko sanoa, että itsellisen naisen arkea ja elämää voi ymmärtää todella vain toinen saman ratkaisun tehnyt. Siksi olen äärimmäisen onnellinen siitä, että erään ko. aihetta käsittelevän palstan kautta olen saanut uuden, tärkeän, ystävän. Lapsillamme on vain muutamien päivien ikäero ja hänen kanssaan on helppo puhua niin, että toinen todella tajuaa, mistä puhutaan.

Olen hyvin harvoin tarvinut/halunnut apua Pompulan kanssa. Vain muutaman kerran lääkärireissujen ajan. Kaiken saa perheen ainoana aikuisena toimimaan hyvin, kun vaan luovii erilaisin ratkaisuin päivästä toiseen. Esimerkiksi lapsi Manducaan Peltarit päässä, kun mami ajelee ruohoa. En oikein halua erota Pompulasta. Tiedän, että tätä minun tulisi kyllä hieman treenata. Kuitenkin minusta on niin ihanaa olla Pompulan kanssa, että ilolla käyn saunomassa , taloyhtiöiden kokouksissa, autopesussa ja monessa muussa toimessa hänen kanssaan, yhdessä. Sitenhän ne lapset oppivat ja ovat turvallisin mielin, että ovat mukana tekemisessä. En halua mennä baareihin tai elokuviin ja jättää Pompua jonkun toisen kanssa. Tosin tästä olen saanut aika rajuakin kritiikkiä eräältä iäkkäämmältä ystävältäni. Hänen mielestään minun tulisi mennä ja elää, miltei kuin ennenkin. Ja hän sanoo, että se olisi hyväksi myös lapselle. Mene ja tiedä. Vielä haluan olla ja siksi olen lapseni kanssa niin paljon kuin voin. Ja onneksi voin. Koen arjen helppona ja sujuvana -itsestäänselvänä. Näin tämän kuuluukin olla. Ja lapseni on ihana (yllätys). Ehkä arjen hankaluudet huomaisi vasta jos asiat olisivat toisin?

Pelko on lähinnä siitä, että mitä jos sairastun vakavasti? Vaikka leukemiaan tai saan aivokasvaimen. Silloin olisi ihanan turvallista tietää, että lapsella olisi toinen vanhempi kotona ja lapsen isä huolehtisi hänestä. Eli tässä mielessä ydinperheelle pisteet kotiin!

Ja toinen asia, mikä mielestäni olisi "paremmin" tai ainakin helpommin hoidettavissa perinteisenä perheenä on seksi. Kuitenkin sitä on tottunut olemaan seksuaalinen olento ja pienen vauvan äitinä ei voi eikä halua olla sinkku samalla tavalla kuin ennen. Myös tietty pelko tässä asiassa hyytää, koskaan ei tiedä millainen hullu elämääni sekaantuu. Ja silloine en ole enää yksin vastaamassa teoistani, vaan valitettavasti seuraukset "maksaa" lapseni. Onko ymmärrettävää, mitä yritän selittää? Jos saa vaikka taudin tai uusi kumppani pahoinpitelee tai onkin pedofiili tai, tai.. Kuitenkaan moni mies ei halua vain seksiä (tai joo, kaikki- mutta sellainen kunnollinen jonka haluaisin), mutta en halua seurustella saatikka etsiä lapselleni isäpuolta. Päinvastoin. On pidemmän päälle loukkaavaa miehelle olla kelpaamaton perheeseeni. Tämä on sellainen asia, jota yritän setviä hiljalleen ja keksiä ratkaisun.

Mikä vielä tuli mieleeni erikoispiirteenä totaaliyksinhuoltajan tai itsellisen naisen perhe-elämästä on muiden, varsinkin naisten, asenne. Aika hupaisaa jopa. Joskus hieman loukkaavaakin. Kun minulta väistämättä kysytään aina jossakin vaiheessa keskustelua perhetilannettani, vastaan itse ylpeänä (tai ainakin erittäin sinut asian kanssa olevana) olevani yksinhuoltaja. Vaikka ajan vuoden vanhalla autolla ( joka oli uusi vuosi sitten) ja asun 5 huonetta+ keittiössä Helsingissä ja vaatteeni sekä lapseni vaatteet ovat yleensä laadukkaita sekä jonkin verran hintavia, olen saanut jopa puolitutulta vaatepaketin avustuksena. Olivat todella kuluneita riepuja, mutta kuulemma vielä neljänkin lapsen jäljiltä ihan käyttökelpoisia vaatteita. Oikeasti, kuori on vain kuorta ja nyt minusta saa todella leuhkan ja toisia halveksuvan kuvan. Yritän vain välittää jopa tragikoomisia piirteitä saavan yksinhuoltajien säälinnän teille. Voin hyvin, lapseni voi hyvin ja silti nämä "voi sua" ja vaateavustukset saavat minut hämmennyksiin. Itkeäkö vai nauraa? Tähän mennessä olen vain todennut "kiitos", pessyt likaiset rievut, heittänyt rikkinäiset roskiin ja vienyt loput eräälle säätiölle. Sana yksinhuoltaja on huonossa maineessa.

Mikä olisi oikea sana tai sanonta? Kokeilin jossakin vaiheessa yksinhuoltaja omasta tahdosta -termiä. Sekin on pöljä ja jätti keskustelijan silmät pyöreiksi. Totaaliyksinhuoltaja on kuin jokin militanttiantti. Totaaliaseistakieltäytyjä tai totaaliateisti. Mikään ei ole totaalista tässä maailmassa. Ja kun armaan mukulani siittotapa tai elämä kun ei ihan ventovieraille kuulu. Ei kukaan perheellinenkään ala ensimmäisillä tapaamisilla selittää, että "tää tota Otso on meijän Pekan kupeista" ja uusioperheellinen ei selitä, että " Maijukka on yhen totaalikänni-illan tulos, Merja on sitten mun alkoholisoituneen ex-miehen kanssa yhestä laakista ja tää kuopus on nykyisen kumppanini Joukon kanssa villistä sekstailusta". Eli lasten taustat eivät yleensä määrity heti ensikättelyissä -miksi siis hedelmöityshoidoilla taotun itsellisen naisen lapsen pitäisi heti olla stigmattu? Lapseni tulen tietysti kasvattamaan syntytapaansa, mutta hänelläkin on yksityisyyteensä oikeus.